Näin kuvaa kirjailija Joel Haahtela pienoisromaanissaan Talvikappeli. Teos sijoittuu 1300-luvun Italiaan ja kuvaa freskomaalarin työtä. Kappelin seinille alkavat syntyä Kristuksen viimeiset päivät, kärsimys ja ylösnousemus. Maalarin työ edellyttää kärsivällisyyttä – ja ennen kaikkea kuvittelukykyä. Maalarin on kuviteltava maalaukset ennen kuin yhtään viivaa on piirretty.
Kuvittelukyky on yksi ihmisenä olemisen tärkeimmistä taidoista. Voimme esimerkiksi kuvitella, miltä meille rakkaan ihmisen kasvot näyttävät, vaikka hän ei olisikaan konkreettisesti paikalla.
Kuvittelukyky on yhteydessä oppimiseen, ja sen avulla mahdollistuu tulevaisuuden suunnittelu tai edesmenneiden muistelu. Erityisen tärkeää kuvittelukyky on tunteiden maailmassa. Yhteys tunteisiin lisää kuvittelukykyä ja kuvittelukyky vahvistaa tunteiden kokemista. Kyky tuntea empatiaa ja eläytyminen toisen ihmisen kokemukseen kuvittelemalla auttaa tulemaan toimeen muiden kanssa. Olen huomannut työssäni, että toisinaan kuvittelukyvyn estyminen esimerkiksi ahdistuneisuuden vuoksi voi aiheuttaa paljon kärsimystä ihmiselle itselleen ja hänen läheisilleen. Joskus psykoterapian yhdeksi tavoitteeksi asetetaankin juuri kuvittelukyyn lisääntyminen, koska se on tärkeää ihmisen psyykkisen hyvinvoinnin kannalta.
Tarvitsemme kuvittelukykyä myös siksi, että epävarma maailmantilanne lisää toivottomuutta. Uutisia hallitsevat sodat, ympäristökriisi, taloudellinen epävarmuus ja maailmanjärjestyksen uudelleenrakentuminen. Tällaisen maailman keskellä on tärkeää säilyttää toivo juuri kuvittelukyvyn avulla. Se voi auttaa säilyttämään yhteyden hyviin elämänkokemuksiin ja luo toivoa.
Kristittyjä kuvittelukyky auttaa myös luottamaan siihen, että Jumala toimii luomansa epätäydellisen ja keskeneräisen maailman keskellä. Kuvittelukyvyn avulla kristitty voi eläytyä siihen Jumalan rakkauteen, joka tulee esiin Jeesuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Kuvittelukyvyn avulla kristitty voi luottaa elämän jatkumiseen tämän elämän jälkeen. Ilkka Kantolan sanoin: ”Elämä jatkuu viimeisenkin rajan jälkeen, Jumalan luona ja hänen muistamanaan. Siinä on turvattoman viimeinen toivo.”
Joona Mikkola
psykoanalyytikko, psykoterapeutti, kouluttajapsykoterapeutti, pastori
