Paljon on vuosikymmenten aikana muuttunut, mutta journalismin ytimemessä ovat yhä totuus ja tarinat.
Ei varpaita, ei saa purra vieraan varpaita Bobby! Mirja Pyykkö sanoo. Ääni, samaan aikaan vahva ja lempeä, on televisiosta tuttu liki neljän vuosikymmenen ajalta. Seitsemän kuukautta vanha venäjänbolonka-pentu Bobby on tänään uhmakkaalla päällä. Hän on päättänyt saada huomiota – tavalla tai toisella.
Bobby herättää omistajansa aamukuudelta. Sen jälkeen Pyykkö napsauttaa päälle television ja kuuntelee ensimmäiset aamu-uutiset. Hän jäi eläkkeelle Yle:n tv-toimituksesta vuonna 2006 ja katsoo televisiota edelleen paljon. Myös painettu Helsingin Sanomat kuuluu aamurutiineihin. Lisäksi hän seuraa uutisia puhelimeltaan. Ne ovat nykyään harvemmin hyviä. – Maailma on nyt nurinpäin, Pyykkö sanoo.
Se muistuttaa häntä menneestä. Vanhemmat olivat eläneet läpi sodan, tavanneetkin rintamalla. Sodan syttymistä uudelleen pelättiin, vaikkei siitä koskaan ääneen puhuttu. Lapsi aisti pelon ilman sanojakin. – Nyt sitä pelkoa taas herätellään, Pyykkö sanoo.
Nuori Mirja oli utelias maailmasta.
Hän luki luki isänsä kirjahyllyn läpi, ja todistuksissa ainekirjoitus oli aina yhdeksän tai kymmenen. Silti toimittajan ura ei ollut ilmeinen vaihtoehto, päinvastoin. Isä työskenteli sairaalassa, joten Pyykkökin pohti lääkärin uraa. Ammatinvalinnanohjaaja sanoi, ettei hänen matematiikan arvosanoillaan lääketieteelliseen mentäisi. Mutta jos matkatoimiston virkailijaksi tai toimittajaksi? Nuori Pyykkö loukkaantui niin, että marssi ulos huoneesta ja pamautti oven kiinni perässään. Mutta idea jäi kytemään.
Lukio ei maistunut, mutta Pyykkö sai puhuttua vanhemmilta luvan sairaanhoitajaopisto- opintoihin Helsingissä. – Menin kampaajalle ja pyysin, että laittavat oikein tiukan sivunutturan, että vaikutan uskottavalta, hän nauraa.
Mutta opiston ovet eivät auenneet ja jotain piti keksiä, ettei joutuisi maitojunalla kotiin. Tampereen yhteiskunnallisen korkeakoulun sanomalehtilinjalle pääsi siihen aikaan karsintakokeiden kautta myös ilman ylioppilastutkintoa. Pyykkö haki ja tuli valituksi.
Hän aloitti YLE:llä radion ajankohtaistoimitukseen arkistotoimittajan apulaisena 1960-luvulla. Loppu on suomalaista televisiohistoriaa: Oli Laajakulma, nuorten ohjelma, jossa käsiteltiin kaikkea ehkäisystä Vietnamin sotaan ennenkuulumattomalla rohkeudella; sitten Kahden kesken, Puhekupla, Musta kanava ja Yöstudio. Viimeiset 20 vuotta Pyykkö teki omia ohjelmiaan Miksi juuri hän ja Haastattelijana Mirja Pyykkö, joissa hän keskittyi syväluotaaviin henkilöhaastatteluihin.
Media on muuttunut.
Kun Mirja Pyykön ääni täytti suomalaisten kotien olohuoneet, televisio oli mediana erilainen kuin nyt. Kanavia oli kourallinen ja ohjelmat katsottiin silloin kuin ne lähetettiin tai korkeintaan videokasetilta nauhoitettuna. YouTubesta, Yle Areenasta tai kymmenistä kanavavaihtoehdoista ei ollut vielä tietoakaan.
– Televisio on yhä suuremmassa määrin aikuisten leikkikenttä, jolla kisaillaan milloin mistäkin. Ohjelmat ovat pääasiassa kansainvälisiä formaatteja, Pyykkö sanoo. – Muistan kun Timo Koivusalo ja Joel Hallikainen tekivät Tuttu Juttu Show’ta aikanaan. Joku oli sanonut heille, että tästähän voisi tehdä kansainvälisen formaatin. He olivat nauraneet. Se oli ihan vieras ajatus silloin, hän muistelee. Toimittajat ja juontajat ovat nykyään henkilöbrändejä, jotka joutuvat markkinoimaan
Toimittajat ja juontajat ovat nykyään henkilöbrändejä, jotka joutuvat markkinoimaan itseään. Pitkään uutistenlukijoiden uskottavuutta vaalittiin. – Pelkkä huhu talon sisällä, että puku päällä uutisia lukevalla Arvi Lindillä olisikin pöydän takana jalassaan farkut, sai kuiskuttelijat varpailleen – ettei tieto vain leviäisi lehdistöön, Pyykkö muistelee. – Jos Arvi olisi silloin pudonnut tuolilta kesken lähetyksen, olisiko mahtanut ura jatkua?
Myös valtaapitävien mediasuhde on muuttunut täysin.
– Meille tuli 1960-luvulla kotiin Suomen Kuvalehti. Muistan, että poliitikoista oli korkeintaan pieni perhekuva, jossa he istuivat perheen kanssa sievästi sohvalla. Siinä kaikki. Nykyään poliitikot ovat olemassa julkisuuden kautta.
– Ja jos aikaisemmin poliitikoilla oli huonoa käytöstä, eikö sitä vaan tuotu julkisuuteen? Vai ymmärsivätkö he asemaansa vähän paremmin kuin nykyisin ymmärretään, Pyykkö pohtii. V
uosikymmenten aikana teknologia mullistui. Kameran filmikela oli pitkään kolmen minuutin pituinen. Keskustelu piti pysäytää aina kolmen minuutin välein ja kela oli vaihdettava. Nykyään sisältöjä tehdään taskuun mahtuvalla älypuhelimella ja uutiset virtaavat reaaliajassa.
Aiheetkin ovat muuttuneet. Pyykkö teki 1960-luvun lopulla nuortenohjelma Laajakulmaa ja soitti miesgynekologille kysyäkseen ehkäisystä.
– Hän meinasi hirttäytyä kravattinsa, niin hirveästi nolotti kertoa kondomista, Pyykkö muistelee.
– Että ei kyllä yhtäkkiä tule mieleen, mikä olisi pysynyt samana, hän sanoo. Ehkä jotain kuitenkin.
/ "”Ei tule äkkiä mieleen, mikä televisiossa olisi pysynyt muuttumattomana.”" /
Journalismin ytimessä on edelleen välittää tietoa.
Parhaimmillaan se voi tehdä näkymätöntä näkyväksi ja antaa äänen niille, joita ei muuten kuulla.
Pyykkö ajattelee, että hänen tiedonhalunsa oli vastareaktiota sotienjälkeiselle puhumattomuudelle. – Kun aloitin televisiossa, oli tärkeää saada vastauksia kysymyksiin, jotka olivat jääneet saamatta, hän sanoo.
Edellisen sukupolven oli vaikea ymmärtää, miksi nuoriso protestoi tai puhui tasaarvosta, että maailma ei tullutkaan valmiiksi, vaikka sota saatiin loppumaan.
– Tuli tarve näyttää, kuinka monenlaista elämää tässä maassa eletään, Pyykkö sanoo.
Hän näki jo lapsena, miten erilaisia lähtökohtia suomalaisilla saattoi olla. Sairaalan talouspäällikön tyttärenä Pyykön perheellä oli suuri ja valoisa asunto. Pihan vastakkaisella puolella lämmittäjän koko perhe asui yhdessä pimeässä huoneessa.
– Ainoan ikkunan edessä oli punaiseksi maalattu varaston peltikatto. Kaikki sisääntuleva valo hehkui punaisena, Pyykkö muistelee.
Työssään Pyykkö koki tärkeäksi esitellä suomalaisia toisilleen.
– Että syntyisi jonkinlainen ymmärrys siitä, minkä takia tuo toinen ihminen ajattelee noin, hän sanoo. Hän toi ohjelmissaan esiin erilaisia suomalaisia tarinoineen: vanhuksia, syrjässä asuvia, sairaita ja lapsia.
Tarve tällaiselle journalismille ei ole kadonnut mihinkään, päinvastoin. Media toitottaa Trumpin, Putinin ja muiden valtaapitävien lausuntoja uutisissa tunnista toiseen.
– Mutta mitä näkevät venäläiset omissa tv-uutisissaan, mitä amerikkalaiset – puhumattakaan ukrainalaisista? Olisi mielenkiintoista nähdä ihmisiä arjessaan, ajattelussaan, peloissaan ja toiveissaan, Pyykkö sanoo.
Pyykön uran tärkein yksittäinen projekti oli ohjelma nimeltä A-Raportti: Osasto 10. Se paljasti, kuinka heikolla tasolla hoito Helsingin Lastenklinikan syöpäosastolla oli.
– Se oli minunkin maailmassani vedenjakaja. Tajusin, että jokin ryhmä, kuten leukemiaan sairastuneet lapset, voidaan pudottaa väliin totaalisesti, Pyykkö sanoo.
Osasto 10 osoitti television voiman: se sai aikaan valtavan kohun ja rahankeräyksen, johon lahjoitetuilla varoilla hoidon taso saatiin korjattua. Pyykkö sai työstään useita palkintoja – ja porttikiellon HYKSiin, jossa ohjelma nähtiin mainehaittana.
– Toimittajia on aina syytetty siitä, että media tuo esiin vain negatiivisia asioita. Mutta on oikein tuoda esille asioita, jotka on tahallaan tai tahattomasti jätetty hoitamatta.
Sitten pöydän alta kuuluu liikettä.
– Taasko se on varpaassa kiinni? Mirja Pyykkö tuhahtaa.
Päiväuniltaan herännyt Bobby haukottelee makeasti ja katsoo silmiin aseistariisuvasti.
Pyykkö on rakastanut koiria pikkutytöstä.
– Ne ovat loputon hellyyden ja tahattoman hauskuuden lähde, hän sanoo. Iltaisin hän ja aviomies Alf Larsson kertovat toisilleen tarinoita Bobbyn tempauksista ja nauravat vedet silmissä. Toisinaan koiranpentu myös koettelee hermoja.
– Bobby on nyt siinä vaiheessa, ettei se usko minua yhtään, olen ihan perunankeittäjä sille. Mutta tässä me opettelemme pikkuhiljaa ymmärtämään toinen toistamme.
