Taiteen ja liike-elämän monitoimihenkilö Mato Valtonen – viralliselta nimeltään Markku – tunnetaan parhaiten Sleepy Sleepers- ja Leningrad Cowboys -yhtyeistään sekä useista rooleistaan ohjaaja Aki Kaurismäen elokuvissa. Valtonen on toiminut myös IT-alan yrittäjänä, ja nykyisin hän on suosittu puhuja. Työt ovat vieneet Valtosta ympäri maailmaa, ja varsinkin kiertäminen Leningrad Cowboysin kanssa oli hänelle intensiivinen kansainvälistymisen oppikoulu.
Leningrad Cowboysin ensiesiintyminen, konsertti yhdessä Puna-armeijan kuoron kanssa Helsingissä vuonna 1993, oli suuri spektaakkeli, jota seurasi Senaatintorilla ja sen liepeillä noin 70 000 ihmistä. Töyhtökampauksiin ja pitkäkärkisiin kenkiin sonnustautuneen bändin juuret juontavat kuitenkin pidemmälle.
– Sleepy Sleepers teki erilaisia teemakeikkoja – milloin laulettiin Matin ja Tepon biisejä naistenvaatteissa, milloin oli Elvis-show ja milloin mitäkin. Yksi teema oli Leningrad Cowboys -show. Idea oli, että meillä pitää olla pidempi otsatukka kuin Elviksellä. Elokuva-alalla toiminut maskeeraaja tuli auttamaan meitä ja tekikin paljon pidemmät otsatukat kuin olimme kuvitelleet. Sitten Aki Kaurismäki, jonka kanssa teimme siihen aikaan kaikenlaista, sanoi, että ”pitää olla pidemmät kengät”. Totta kai kengät sitten teetettiin, Valtonen kertoo.
Aki Kaurismäki inspiroitui sarjakuvamaisesta hahmosta niin paljon, että ohjasi sen ympärille kolme pitkää elokuvaa ja useita lyhytelokuvia. Elokuvien saama suosio mahdollisti Leningrad Cowboysin kansainvälistymisen.
– Toki me koko ajan kovasti pyrimme ulkomaille, mutta yrittävät sinne tuhannet muutkin. Leningrad Cowboys go America -elokuva lähti aikamoiseen suosioon maailmalla ja imaisi bändin mukaansa. Olimme äkkiä suosittuja. Olimme myös hyvä showbändi ja ihmiset tykkäsivät meistä, mikä alkoi auttaa elokuvaa. Me ruokimme toinen toisiamme kansainvälisessä menestyksessä.
Leningrad Cowboysin yhteistyö Puna-armeijan kuoron kanssa on Valtoselle edelleen koko uran mieleenpainuvin ”ultimatum-juttu”. Yhteisistä esiintymisistä huikeimmat tapahtuivat MTV Video Music Awardsissa New Yorkissa vuonna 1994.
– Soitimme Rolling Stonesin ja Bruce Springsteenin välissä, sen näki televisiosta 600 miljoonaa ihmistä. Tapahtumassa oli myös loppubileet, ja siellä olivat kaikki: Aerosmithit ja Tom Jonesit ja Michael Jacksonit ja Madonnat... Bileissä oli yksi ainoa esiintyjä, ja se oli Leningrad Cowboys ja Puna-armeijan kuoro. Me vedimme keikan näille maailman staroille.
Unelmana ulkomaat
Ulkomaan estradit olivat unelmien täyttymys. Samalla niille pääseminen oli 1970- ja 80-lukujen Suomessa keikkapaikkoja ahkerasti kiertäneelle muusikolle jonkinasteinen kulttuurishokki.
– Se kaikki oli uutta. Silloinhan Suomesta Hanoi Rocks oli saanut jonkinlaista menestystä maailmalla, mutta mikään muu bändi ei ollut menestynyt. Hanoi Rocks ja Leningrad Cowboys olivat ensimmäiset, jotka saivat mainittavaa menestystä ulkomailla. Meillä ei ollut ketään, jolta kysellä, miten homma hoidetaan. Kaikki piti opetella itse.
”Kaikella” Valtonen tarkoittaa muun muassa suhteiden luomista ohjelmatoimistoihin ja levy-yhtiöihin, sopivien laitevuokraamojen löytämistä sekä totuttautumista sovittujen aikataulujen noudattamiseen.
– Suomessa olimme tottuneet siihen, että jos keikkasopimuksessa luki, että bändi aloittaa kello 22, niin me menimme lavalle kello 23 tai vähän sen jälkeen. No, sitten jossain Saksassa keikka on sovittu alkamaan yhdeksältä ja me olemme takahuoneessa, että ”odotellaan vielä, että jengi tulee”. Viisi yli yhdeksän tulee paikallinen manageri kysymään, että ”miksi te ette ole lavalla?” Opimme, että jos ulkomailla on sanottu, että keikka alkaa yhdeksältä tai kymmeneltä, niin se myös tarkoittaa sitä.
Suuri – positiivinen – yllätys oli tutustuminen kansainvälisten keikkapaikkojen takahuonetarjontaan.
– Kun kiersimme Sleepy Sleepersin kanssa Suomessa, ei artisteille missään tarjottu koskaan mitään, ei edes kahveja. Maailmalla takahuoneet yhtäkkiä notkuivat: siellä oli herkkupöydät, oli olutta, alkoholeja ja virvoitusjuomia... Meillä meni aika kauan oppia sekin, että jääkaappia ei ole pakko juoda tyhjäksi, koska seuraavana iltana takahuoneessa on taas jääkaappi. Alkuinnostus oli aikamoinen.
Huumori on muuttunut
Leningrad Cowboys oli omalaatuinen ilmiö. Syrjäisestä Suomesta tulleen bändin suosion takana olivat myös vauhdikas ja hyväntuulinen lavashow sekä kovatasoiset muusikot. Sleepy Sleepers muistetaan erityisesti räävittömästä, kuvia kumartelemattomasta huumoristaan.
Onko suhtautuminen huumoriin muuttunut? Mitä mieltä Valtonen on, voisivatko vastaavat ilmiöt saada jalansijaa, jos ne aloittelisivat uraansa vuonna 2026?
– Huumori on hauska juttu, mutta tänä päivänä huumori on todella vaikea laji. Tähän aikaan kuuluu se, että loukkaannutaan ja asioita nostetaan somekeskusteluun. Minä en enää haluaisi yrittää huumoribändinä tai huumori-ihmisenä päästä läpi. Onneksi saimme tehdä oman uramme aikana, jolloin ei ollut internetiä ja somea olemassa. Sinne ei jäänyt roikkumaan ikuisiksi ajoiksi mitään, mitä voidaan kaivaa esiin ja loukkaantua.
Toisaalta Valtonen on sitä mieltä, että nykymaailmassa vitsit ovat jo monesti muutenkin vähissä tai ainakin huumorissa on tragikoominen sävy.
– Maailmantilannehan on aikamoinen, alkaa olla vitsi jo koko maailma. Kun katsotaan, minkälaiset ihmiset johtavat tätä systeemiä, niin siellä on aikamoinen lauma seinähulluja merkittävillä paikoilla johtamassa maailmaa.
Suosittu podcast
Kaikki Valtosen hankkeet eivät ole olleet menestystarinoita. 2000-luvun alussa Valtosen mobiilipalveluita kehittänyt Wapit-yritys teki konkurssin. Sleepy Sleepersin aikoina ongelmia oli verottajan kanssa.
– Esimerkiksi Sliippareille määrättiin joskus harkintavero, mikä ajoi minut aikamoiseen kierteeseen. Jonkin aikaa ajattelin, että antaa olla, kuormitusta oli niin paljon. Yhtenä vuonna en tehnyt veroilmoitustakaan. Mutta kun tuli lapsia, tajusin, ettei tällainen elämä voi jatkua. Aloin hoitaa asioita, ja 10 vuotta siinä meni. Sen jälkeen on ollut jalat kuivina.
Nykyisin Valtonen työskentelee luovuuteen erikoistuneena puhujana sekä yksin että duona näyttelijä Tom Pöystin kanssa ja toimittaa Keikkabussi-podcastia yhdessä näyttelijä ja muusikko Tume Uusitalon kanssa.
– Aloin aikoinaan kirjoittaa muistiin omia ja muiden keikkabussitarinoita, ajatuksena oli tehdä kirja. Kirjat eivät kuitenkaan nykyään hirveästi myy, ja äänikirjoista ei oikeastaan saa mitään korvausta. Vaimoni sitten joskus kysyi, että mikset tee podcastia.
Valtosen ohella podcast-ideasta innostuivat tuottajat Mikael Hugg ja Saara Vehoniemi, ja niin Keikkabussi starttasi. Valtosen ja Uusitalon lisäksi mukana on aina myös keikkaelämää hyvin tunteva vieras. Podcast on löytänyt kuuntelijakuntansa, ja myös mukaan vapaaehtoisesti ilmoittautuneita keskusteluvieraita on jonossa vuosien tarpeiksi.
Valtosen tuoreimpiin projekteihin kuuluu ääninäyttelijän rooli kotimaisessa Last Drop -videopelissä, ja hän on mukana myös belgialaisen ohjaajan Marie-Ève de Graven Aki Kaurismäestä kertovassa dokumenttielokuvassa. Lisäksi Valtonen on yksi kirjailijavetoisen Authors’ Distillery -tislaamon yrittäjistä. Mäntsälästä Vallilan Konepajalle hiljattain muuttanut, kansainvälisesti palkittu tislaamo alkaa uuden alkoholilain puitteissa myydä omia tuotteitaan myös suoraan kuluttajille.
– Siitä olen oikein innoissani. Tämä on asia, jota minä syksystä odotan.
Markku ”Mato” Valtonen
✘ Syntynyt vuonna 1955 Loimaalla, asuu Lohjalla.
✘ Työskentelee puhujana. Toiminut myös muusikkona, radiotoimittajana, IT-yhtiö Wapitin toimitusjohtajana, Linnanmäen vuoristoradan jarrumiehenä sekä näyttelijänä useissa Aki Kaurismäen elokuvissa. Julkaissut 11 kirjaa.
✘ Sai lempinimensä 14-vuotiaana ryömittyään kylmässä mökissä makuupussiin kääriytyneenä pitkin lattiaa kuin mato.
