Sirpa Kähkösen mielestä kirjailijan työn parhaisiin puoliin kuuluvat mahdollisuus jakaa itselle tärkeitä asioita muiden ihmisten kanssa sekä vapaus määritellä oman työpäivän kulku.
kirjailija Sirpa Kähkösen kevät on ollut kiireinen. Työn alla on käsikirjoitusprojekti yhdessä kollegan kanssa ja uusi, syksyllä ilmestyvä romaani. Tulevassa romaanissa ollaan ”yhden vähän yli 60-vuotiaan naisen yhdessä päivässä, hänen puutarhassaan ja 80-luvun elämässään ja myös tässä päivässä.” Omaelämäkerrallisuuden asteen voi 61-vuotiaan, puutarhanhoitoa harrastavan Kähkösen mukaan lukija arvioida itse.
Uuden romaanin synnyttäminen on aina suuri ponnistus ja vaatii ahkeraa työntekoa. Kähkösen tavanomainen työpäivä alkaa varhain.
– Yleensä herään aikaisin, noin viideltä, ja teen aamulla tuoreilla aivoilla kirjoitustyöt. Muu osa työpäivästä kuluu erilaisiin toimistohommiin, mutta varsinainen luova työ on minulla aina aamulla. Kähkönen kertoo, että luovaa työtä on mahdotonta tehdä pitkiä rupeamia kerrallaan, jos haluaa, että työn laatu säilyy korkeana.
– Ei se luovan työn osuus yleensä kauhean paljon yli neljän tunnin ole. Jos jatkan sen rajan yli, tulee yleensä sellaista tekstiä, jota joudun korjailemaan myöhemmin – se ei vaan enää toimi. Joskus voin tehdä jonkun tosi pitkänkin päivän tai pari, mutta yleensä sen jälkeen en pysty muutamaan päivään edistämään työtä yhtään. Tankki kuluu niin tyhjäksi.
Kirjailijan arkeen kuuluu paljon muutakin kuin kirjoittamista.
Kirjailijatapaamiset ja erilaiset esiintymiset ovat tärkeä osa monen kirjailijan toimeentuloa.
– Minulla lainauskorvaukset ja myös kirjoittamisesta saadut tulot ovat viime vuosina mahdollistaneet sen, että olen voinut vähän vähentää keikkailua ja keskittyä enemmän omaan luovaan työhön. Suomi on pitkä, pohjoinen maa, matkat ovat pitkiä ja niihin kuluu paljon aikaa. Mutta toisaalta lukijoiden tapaaminen on kamalan hedelmällistä.
Lukijapalautetta Kähkönen kertoo saavansa paljon. Sähköiset yhteydenottokanavat ovat madaltaneet lähestymiskynnystä, mutta Kähkösen mukaan suomalaiset ovat myös rohkaistuneet.
– Enää tosi harvoin kuulee sitä, että ”anteeksi nyt, kun minä otan yhteyttä, anteeksi, kun tulen puhumaan”. Ihmiset ovat rohkeampia nykyään eivätkä vähättele omaa kokemustaan.
Kähkönen on kirjoittanut useita sotaaikaan sijoittuvia romaaneja. Joko itse koetut tai suvussa kulkevat sotakokemukset herättävät monissa lukijoissa tarpeen tulla keskustelemaan.
– Vieläkin elää niitä ihmisiä, jotka ovat olleet lapsia sota-aikana. Ja silloin, kun oli sisällissodan muistovuosi, tultiin kertomaan hyvinkin intiimejä sisällissotaan liittyviä ja esimerkiksi omien vanhempien vankeuskokemuksiin tai 1930-luvun väkivaltaan liittyviä kokemuksia.
Erityisesti Finlandia-palkittu 36 uurnaa on koskettanut lukijoita. Kirjassa käsitellään edesmenneen äidin ja tyttären suhdetta sekä suvun traumaattisia vaiheita laajemminkin.
– Ihmiset ovat tulleet itkien tapaamisiin tai ovat halunneet sanoa jotakin, mutta eivät ole voineet, koska on itkettänyt niin paljon. Se on tunteita koskettava ja voimakkaasti myllertänyt teos. Minulle on kirjan myötä myös annettu paljon ruokalahjoja, koska on ehkä ajateltu, että olen kuolemassa nälkään. Saan paljon myös villasukkia. Se on ihanaa, niille on aina käyttöä. Joskus olen saanut paikkakunnan leipää, ja joskus minulle on tuotu käkikellon punnukset, koska olen kirjoittanut kirjassa, että käkikellon punnuksetkin ovat joutuneet hukkaan. Ihmiset haluavat kiittää siitä, että he ovat saaneet ikään kuin sielun leipää. He antavat takaisin jotain sellaista, mitä ajattelevat kirjailijan voivan tarvita.
Kähkösen ensimmäinen historiallinen romaani julkaistiin 1998.
Sitä ennen häneltä oli ilmestynyt kaksi nuortenkirjaa. Ajatus kirjoittaa lähihistoriaan sijoittuvia romaaneja syntyi tarpeesta havaita oma aihe.
– Jos haluaa tehdä kirjailijanuran, ei välttämättä riitä, että keksii satunnaisia aiheita. Sen pitää tulla jostakin pidempiaikaisesta sanomisen tarpeesta. Itselle valkeni, että aihe on lähempänä kuin olin pystynyt havaitsemaan: suomalainen poliittinen väkivalta, sotien perintö ja se, miten omat omaiset elivät sodan aikana tai miten poliittinen polarisaatio vaikutti heihin.
Todellisiin historiallisiin tapahtumiin linkittyvän tekstin kirjoittaminen vaatii perusteellista taustatyötä. Kähkönen on viettänyt vuosikausia useissa arkistoissa, muun muassa Kansallisarkistossa, ja vieraillut kirjojensa tapahtumapaikoilla. Kuopio-teossarjan Kuopio on Kähköselle lapsuudesta ja nuoruudesta tuttu kotipaikka. Myös vanhat lehdet ja erilaiset tutkimukset ovat tärkeää lähdemateriaalia. Kähkönen sanoo, että ajankuvaa ei voi luoda päälle liimatuilla asioilla.
– Kaunokirjallinen teos ei saa esimerkiksi olla mikään tuotemerkkien luettelo. Tosiasia on se, että yhtään tavaramerkkiä tai tuotetta ei tarvitse mainita, jos teoksen ihmisten elämä on läpi mietittyä; mitkä ovat sen ajan elämisen ehdot, esimerkiksi pula ja puute, jota ihmiset kokivat välirauhan ajan Suomessa, puhumattakaan jatkosodan ajasta.
Finlandia-palkinnon saadessaan Kähkösellä oli takanaan pitkä ura.
Hän toteaa, että palkinto on suomalaisille kirjailijoille korvaamattoman tärkeä. Palkintosumma takaa saajalleen työrauhaa, ja palkinnon tuoma arvostus ja näkyvyys parantavat edellytyksiä tehdä kirjailijantyötä.
– Olin 36 uurnaa -kirjan kirjoitettuani tyytyväinen, että sain sen tehtyä. Prosessi oli tosi raju ja poikkeuksellinen, olin kiitollinen, että pääsin siitä koskesta ehjin nahoin rannalle. Totta kai oli hienoa, että kirja otettiin ehdokkaaksi, ja ihan hirveän kiitollinen olen ollut siitä palkinnosta. Itse kirjan kirjoittamisen prosessia edes Finlandia-palkinto ei muuta. Jokainen teos on aloitettava alusta ja kirjoitettava loppuun.
– Jokaisen kirjan kanssa on aina samantapainen kamppailu ja ne kysymykset, että ”osaanko minä tehdä tätä?” ja ”miksi se, minkä mielessäni kuvittelin, ei muutu suoraan joksikin ihmeelliseksi?” Palkintoon kiteytyy myös paljon siitä, mitä olen ajatellut erityisesti yksin työskentelevän taiteilijan vanhenemisesta. Tavallaan tähän työhön on kirjoitettu se, että mikään ei koskaan riitä. On hyvä muistaa olla kiitollinen taipaleesta, jonka on tehnyt. On ihmeellistä, että Suomessa on voinut näin pienellä kielialueella toimia kirjailijana, että on ollut lukijoita ja että on saanut jakaa tärkeäksi kokemiaan asioita, jotka ovat olleet toisillekin merkityksellisiä.
/ "Ihmiset haluavat kiittää siitä, että ovat saaneet eräänlaista sielun leipää." /
Kirjailijantyön ohella Kähkösen elämään kuuluu puutarhanhoito.
Vuosi sitten hän hankki itselleen siirtolapuutarhamökin.
– Toivon, että saan elää pitkään terveenä ja puuhailla hiljakseen siirtolapuutarhalla. On mieletöntä, miten siellä aika unohtuu ja pienet asiat – niin kuin keväällä lumikellot ja krookukset ja maasta vuosi toisensa jälkeen nousevat perennat – ilahduttavat. Puutarhatyö on yhteydessä sellaisen hyvin perustavanlaatuisen ilon kanssa. Eikä haittaa, kun siellä tekee koko ajan jotain vähän väärin eikä osaa. Seuraavana päivänä voi korjata, ja seuraavana vuonna voi tehdä paremmin. Sekin on terapeuttista ihmiselle ja sellaista keskeneräisyyden sietämistä.
Jos omaa palstaa ei ole, voi pienen puutarhan perustaa parvekkeelle. Kähkönen suosittelee parvekeviljelyyn esimerkiksi kuukausimansikoita, tomaatteja sekä yrttejä.
– Kaupastakin saadun yrtin voi tökätä vähän laihempaan multaan ja kasvattaa omalla parvekkeella. Tosi monia kasveja voi kasvattaa isoissa ruukuissa. Ja jos ei jaksa siirrellä ruukkuja, on säkkejä, joita on helppo siirrellä kahvoista, ne eivät paina niin paljon. Jos ei enää jaksa lähteä ulos, voisi parvekkeelle tehdä itselle pienen viihtyisän keitaan, jossa saa nauttia ulkoilmasta ja vihreydestä.
Tulevalle kesälle Kähkönen toivoo suotuisia sääolosuhteita eli sopivasti sateita ja lämmintä, jotta kasvit jaksavat kasvaa.
– Tänä vuonna aion viedä huonekasvitkin mökille. Muutan kesäksi mökille samalla tavalla kuin porvarisperheet fiikuksen kanssa Lauttasaareen 1800-luvulla.
