Tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja on useissa yhteyksissä mainittu Suomen merkittävimmäksi tieteentekijäksi, ja häntä kiitetty työstä tieteen popularisoijana. Valtaojan kiinnostus tähtitiedettä kohtaan syntyi varhain. Niin varhain, ettei hänellä ole asiasta edes tarkkaa muistikuvaa.
– Äiti kertoi, että opin 4-vuotiaana lukemaan. Olin lähes sairaalloisen utelias pikkunörtti ja luin kirjoja koko ajan. Tähtitiede oli kaikista aiheista kiehtovin – varsinkin, kun minulle selvisi, että Suomesta ei löydy dinosauruksia, Valtaoja kertoo.
Kansakouluikään mennessä Valtaojalla oli jo selvä tulevaisuudensuunnitelma, jonka hän myös toteutti. Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen Valtaoja suuntasi Turun yliopistoon opiskelemaan tähtitiedettä.
– Minulla on äärimmäisen tylsä elämäkerta: ”polvenkorkuisena hän päätti ruveta tähtitieteilijäksi, ja niin siinä sitten kävi.”
Valtaoja sanoo päätyneensä asemaansa ”täysin vahingossa”.
Hänet tunnetaan johtavana avaruustutkijana, ahkerana julkisena keskustelijana ja menestyskirjailijana.
– Olin jo täyttänyt 50, kun ensimmäinen kirjani julkaistiin, joten selvästikään minulla ei koskaan ollut mitään suunnitelmia tai haaveita ruveta kirjailijaksi. Mutta sitten päähäni juolahti ajatus, että jos koettaisin kirjoittaa kirjan elämästä ja maailmankaikkeudesta. Siitä se sitten lähti. Tarkoitus oli, että jos yhden kirjan saan kirjoitettua, niin se kyllä piisaa. Mutta kun kirja ilmestyi ja siitä tuli hillitön menestys – yksi kaikkien aikojen myydyimpiä tietokirjoja Suomessa – niin ihmiset alkoivat nykiä hihasta Alepan kassajonossa, että ”kai sä nyt vielä lisää kirjoitat.”
Ja Valtaoja kirjoitti. Hänen 16. kirjansa, ”Maailmankaikkeudesta”, julkaistiin menneen syksyn Kirjamessujen yhteydessä.
Valtaojan teokset käsittelevät suuria ja hankalasti hahmotettavia aiheita, mutta hän kirjoittaa niistä kansantajuisesti. Tähtitieteilijän kirjojen ymmärtämiseen ei vaadita tähtitieteen perusopintoja.
– Olen itse tottunut saamaan hyviltä kirjailijoilta tietoa elämän keskeisistä asioista, joten ehkä siitä on tullut semmoinen halu yrittää itsekin jakaa muille pikkuisen sitä samaa hyvää. Saada ihmisiä koukkuun ja kiinnostumaan jostakin muustakin kuin tosi-tv:stä.
Valtaoja kuvaa kirjoitusprosessiaan ”höpöttelyksi”. Toiset höpöttelevät kadunkulmissa itsekseen, Valtaoja nostaa läppärin polvilleen ja höpöttelee sille näppäimistön välityksellä.
– Sillä tavalla minun kirjani syntyvät – voisi sanoa – itsestään. Tietenkin taustalla on myös paljon lukemista ja miettimistä.
Maailmaa voi tarkastella suuressa aikaperspektiivissä.
Tähtitieteilijänä laaja näkökulma on Valtaojalle tuttu, mutta hän on myös hyvin kiinnostunut historiasta. Historiaan suhteutettuna asiat maailmalla ja Suomessa ovat Valtaojan mielestä tällä hetkellä erittäin hyvin. –
Yksi punaisia lankoja kaikissa kirjoituksissani, esitelmissäni ja lehtikolumneissani on se, että kun avaamme aamun lehden eikä siellä ole kuin huonoja uutisia, niin siihen on selvä syy. Meitä eivät kiinnosta kuin huonot uutiset.
Valtaoja muistuttaa, että Suomi on nopeasti noussut yhdestä Euroopan köyhimmistä maista yhdeksi maailman parhaista maista elää.
– Jos katsotaan faktoja eikä mielikuvia eikä 24/7- huonojen uutisten virtaa, niin eihän tässä voi muuta kuin iloita. Että ”jes, me teimme sen, mahtava menestystarina!” Se ei tietenkään tarkoita, että ei olisi ongelmia; moni asia menee tällä hetkellä huonompaan suuntaan. Mutta kun katsotaan laajemmalta kantilta, niin Suomen ja koko maailmankin tarina on aika voimauttava.
Valtaoja uskoo, että esimerkiksi tämän hetken hankala taloudellinen tilanne on 20 vuoden kuluttua katsottuna vain pieni notkahdus. Sadan vuoden aikajaksolla tarkasteltuna Suomen bruttokansantuote on noussut samaa vauhtia muun Euroopan kanssa.
– Jokaisella firmalla menevät välillä kurssit alaspäin, ja jokainen talous polkee välillä paikoillaan. Ylämäki, alamäki – niin kuin kaikessa tulee vastaan.
/ "”Jokainen voi tehdä asioita pikkuisen paremmaksi.”" /
Valtaoja ei väheksy ihmisten huolta nykytilanteesta.
Hänen perusviestinsä kuitenkin on, että laajassa mittakaavassa asiat ovat menneet parempaan suuntaan.
– En tarkoita, että meidän pitäisi vain kohauttaa olkapäitä tämän hetken ongelmille. On syytäkin olla huolissaan. Erityisesti meidän pitäisi pitää huolta kaikkein heikoimmassa asemassa olevista.
Valtaoja kaipaa verotuksen kautta enemmän tulonsiirtoja itsensä kaltaisilta ”kohtuullisen hyvin toimeentulevilta” köyhille, sairaille, vanhoille ja syrjäytyneille ihmisille. Hän toteaa myös, että Suomessa sosiaaliturvan väärinkäyttöä huomattavasti suurempi ongelma on etujen alikäyttö.
– Moni eläkeläinen olisi oikeutettu erilaisiin tukiin, joita he eivät ota.
Valtaojaa mietityttää myös nykyihmisen teknologiariippuvuus ja siihen linkittyvä lyhytjännitteisyys.
– Nyt kaikki ovat hulluina netistä ja tekoälystä ja kulkevat kadulla ja tuijottavat kännykästä lyhyitä TikTok-uutisia. Mutta uskon, että sekin on vain yksi vaihe ja ainakin vähänkin fiksumpi väki huomaa, että ei tämä nyt niin hauskaa ole. Että elämässä voi tehdä muutakin ja tietoa voi hankkia paremmillakin tavoilla.
Valtaoja toki tunnistaa myös teknologian hyödyt ja elämää helpottavat ominaisuudet.
– Kaikkia välineitä voidaan käyttää hyvin tai huonosti. Puhelin on yksi pieni esimerkki siitä, kuinka teknologian kehitys on parantanut elämisen laatua. On oikeastaan yhteiskunnallinen valinta, miten käytämme vaikkapa tekoälyä paremman elämän tekemiseksi kaikille ja nimenomaan niille, joilla ei mene niin hyvin. Minun mielestäni Suomessa pitäisi myös opettaa senioreille paljon enemmän esimerkiksi netin mahdollisuuksia.
Valtaoja on tyytyväinen eläkeläinen.
Elämä on leppoisaa, terveys on kunnossa ja on aikaa puuhailla mitä huvittaa.
– Nuoruus oli kiva kokemus, mutta ei sitä nyt toistamiseen haluaisi elää. Tämä ei ole pelkästään minun mielipiteeni. Onnellisuustutkimuksessa ympäri maailmaa suunnilleen kaikki tutkimukset osoittavat, että ihminen on onnettomimmillaan 35–45-vuotiaana. Lapsena ihminen on onnellinen, siitä se menee alaspäin, pohjakosketus tulee keski-iässä, ja sitten onnellisuus alkaa nousta, eikä sillä nousulla näy loppua.
Valtaoja sanoo, että tutkimusten mukaan 70-vuotiaat ovat keskimäärin onnellisempia kuin 60-vuotiaat ja 80-vuotiaat vielä seitsenkymppisiäkin onnellisempia. Onnellisuuden salaisuus sen sijaan on pysynyt mysteerinä.
– Siitä ei oikein ole yksimielisyyttä. Mutta ehkä voi sanoa, että sellaisen vanhuuden saa kuin on elämänsä elänyt. Tietenkin on hyvää onnea ja huonoa onnea, ja on sairauksia. Mutta luulen, että niillä, jotka eivät ole onnellisia, ongelma on se, että he eivät ole koskaan oikein tienneet mitä todella haluavat. Ovat kuvitelleet, että elämä on vain taistelua tai rahan ja vaurauden keräämistä tai arvostuksen saamista. Sellaisille ihmisille voivat eläkepäivät olla kovia.
Valtaoja muistuttaa, että oman ja kanssaihmisten onnellisuuden lisäämiseen on olemassa monenlaisia käytännön tapoja.
– Jokainen voi tehdä asioita pikkuisen paremmaksi. Voi osallistua kansalaistoimintaan, voi vaikuttaa poliittisesti äänestämällä, voi tehdä henkilökohtaisia arvovalintoja, voi päiväkävelyllä käydessään noukkia roskia... Ja jos on varaa, voi antaa rahaa Unicefille, Punaiselle Ristille tai Ukrainan tukeen – näitähän riittää. Rutger Bregman korostaa ”Moraalinen kunnianhimo” -menestysteoksessaan, että se, että asiat menevät parempaan suuntaan ja ihminen on paljon parempi kuin mitä väitetään, ei saa merkitä sitä, että istutaan vain tyytyväisinä kuin laiskat pienet apinat. Sen pitäisi nimenomaan kannustaa ja voimauttaa itse kutakin toimimaan.
